sunnuntai-aamun ajatuksia
Leppoisa on sää.Neljä astetta kylmän puolella.Hyvin vähän puiden oksat harvakseen liikahtelee.Aamu alkaa valjeta , jatkunut on valoisa-aika, niin illasta kuin aamustakin.Aurinko laskee puolineljän maissa, kiivaasti mennään kevättä kohti.Aika kuluu ja varjo venyy, vanha sanonta pitää paikkansa.
Olen koittanut mieluisalla tavalla talven aikana itseäni hoitaa, jotta minun varjoni oisi vähän pienentynyt viime keväästä, en niinkään näön vuoksi , vaan oman hyvän olon vuoksi.Olen onnistunut siinä.
Olen paljon virkeämpi , kipujen kanssakin on paljon helpompaa .
Kyllä se Nuutti on suurin alulle panija , tässä minun lenkkeilyssäkin, hänhän viime keväänä hoputti minua metsäpolulla,;juokse mummu , juokse, kyllä sinä vielä opit… Hymiö smile Ja niin minä kokeilin ja Nuutin kanssa urheilukenttää kierrettiin monet kerrat , vähän juoksen , vaan polvien nivelrikko tykkää paremmin reippaasta kävelystä.Nuutin kanssa kuljettu metsät pitkin ja poikin, silloin havahduin, että kyllä minä jaksan.
Ystävät pyysivät lenkille ,heidän innoittamanaan sain entistä enemmän halua liikkua, ainahan jonkin verran olen liikkunut, vaan sitten siitä tuli tapa, osa elämää kuin myös ohjatut voimistelut kahdesti viikossa.Minä nautin.Ei ole pakkomielle.
…Alkujaan se kyllä Anu antoi lehden , jossa oli luku hänen tutustaan , joka laihdutti juoksemalla…..sen luettuani lähdin määrätietoisesti ensi kerran lenkille , sillä mielellä , että liikkuminen ei minua sairaammaksi tee…. se oli huhtikuu 2015. Hymiö smile
