Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne..
Ajattelemisen aihetta tuli taas tuolla lenkkireissulla.
Jalkakäytävää käveli mies jonka nimen tiedän ja tervehtiä ruukaan, jonkun sanan vaihtaakin , jos kohalle sattuu.
Yksin asuu , ei kovin raposta ole liikkuminen eikä varmasti kovin paljon virikkeitä eikä ystäviäkään , hiljakseen käveli nytkin ja farkut jalassa , jotka oli laihtumisen myötä käyneet vähän isoksi, ei siis oikein pakkaskamppeita ollut päällä.
Tervehdin ylittäessäni suojatietä, hän huusi minua tyttönimeltä, että oletko se …
Pysähdyin jalkakäytävälle hänen viereensä ja kysyin miten sinä olet jaksellut…hän vastasi; hyvin , ja jatkoi pienen hiljaisuuden jälkeen; sanoisinko Aino että, että olosuhteisiinnähden voisi huonomminkin olla…. sanoin vielä , jatketaan matkaa , tulee kylmä .Hän vastasi, ei minua palele, kato minulla on lämpimät kinttaat.
Niinpä laitoimme kantapäät vastakkain ja lähdimme kumpikin omalle suunnallemme.
Loin katseeni taivaalle , sen osuessa kauniin kirkkomme ristiin ,lähetin rukouksen jonnekin ylös…kunpa me osaisimme olla kiitollisia siitä mitä meillä on; emmekä valittaisi ihan vähäpätöisistä asioista…kuten minäkin yhtenä päivänä valitin koiran jätöksistä pihapolun vieressä….mitä silläkään oli merkitystä, nyt valkea lumi peittää sen ja minun itseni, senkään eteen ei ole tarvinnut tehdä mitään.
